Luotan Kuljettajaan

"Kun juna menee tunneliin ja tulee pimeää, ei kukaan heitä lippuaan ikkunasta ja hyppää itsekin perään, vaan jokainen istuu aloillaan ja luottaa kuljettajaan." Alun perin löysin tämän sitaatin, kun etsin materiaalia jatkorippikoulun opetukseeni. Siellä opetusmateriaalien joukossa se edelleen köllöttää, tarkoituksena rohkaista niitä 200 tulevaa kuulijaa.

Olen viimeksi vieraillut blogissani lähes puolitoista vuotta sitten. Sain juuri luettua kaikki tekstini läpi. Eniten minuun iski se, kuinka olin viime kirjoituksessani toivonut, että joutuisin enemmän luottamaan ja turvautumaan Jumalaan. Tuokin rukous on tainnut mennä perille. Viimeiset puoli vuotta ovat olleet monella tapaa elämäni vaikeimmat. Samalla kun ne ovat olleet ihanimmat, ne ovat olleet myös raastavimmat. Olen kohdannut murskaavan paljon sairastumisia, epäonnistumisia, umpikujia, elämän heittelevyyttä, iho-ongelmia, unettomuutta, masennusta, uupumusta jnejnejne. En olisi millään jaksanut näiden yli ilman älyttömän suurta armoa ja rakkautta Jumalalta, aviomieheltäni ja ystäväporukaltani. Koko kesä ollaan mieheni kanssa kamppailtu taloudellisesti. Jatkuvasti tilimme saldo laskee, eikä tietoa seuraavan palkan saannista ole. Miksi meninkään pyytämään tätä? Miksi ihmeessä viime bloggauksessani kerjäsin Jumalalta tällaista taloudellista ahdinkoa?

Epätoivoni ei kestänyt kauaa. Mieleeni palasi tämä edellä mainitsemani sitaatti. Jos se ei tule tulevassa puheessani rohkaisemaan yhtäkään näistä kahdestasadasta kuulijasta, se sentään rohkaisi nyt minua. Minun tulee luottaa Kuljettajaan näinä pimeinä ja epävarmoina aikoina. Kun ikkunasta ei näy mitään ulos, pitää vain toivoa ettei tämän kertainen tunneli ole kovin pitkä ja että kyllä Herra tietää minne hän minua kuljettaa.

Jumala pitää huolen hulluistaan

On todella rohkaisevaa kuulla toisen ihmisen todistusta Jumalasta. Pari viikkoa sitten olin naistenillassa ja eräs ystäväni piti puheen. Hän kertoi siinä viimeisestä puolesta vuodestaan ja muutamasta tapahtumasta, joissa Jumala auttoi ihmeellisillä tavoilla. Esimerkiksi heidän perheensä ollessa hyvin tiukilla taloudellisesti, hän joutui dilemman eteen: ostaako miehelleen hänen tarvitsemiaan lääkkeitä, jotka maksaisivat heidän koko seuraavalle viikolle tarkoitetut rahat. Tilanne oli hankala, eikä helpottanut yhtään ajatella, että sen päivän ateria olisi viimeinen pitkään aikaan. Ystäväni päätti kuitenkin luottaa asiassa Jumalaan ja ostaa hänen miehelleen hänen tarvitsemansa lääkkeet. Matkalla tuntematon ihminen kulki hänen ohitseen ja ohittaessaan hänet, mies tunki rahaa ystäväni käteen. Hänen ollessa myös julkisessa vessassa, joku ojensi setelin oven alitse ja käski ystävääni ottaa se. Ja näin heidän ei tarvinnut paastota palkkapäivään saakka.

Myös yksi parhaista ystävistäni on viime aikoina kertonut samankaltaisen rukousvastauksen. Heidän budjettinsa ruokaan loppui, ja silloin heidän kaverinsa samasta rapusta soitti, että haluaisivatko he hänen tavarat jääkaapista, kun hän lähtee muualle. Ja mikä parasta, tämän jääkaapista löytyi kaikki ne safkat, joita ystäväni oli toivonut pystyvänsä ostaa kaupasta!

Nämä tarinat rohkaisevat minua. Ne laittavat minut pohtimaan sitä, kuinka paljon luotan omaan budjetointiini. Kuinka paljon haluan kontrolloida omaisuuttani, menojani ja tulojani? Onko se niin vaikeaa luottaa Jumalaan? Luotanko Häneen vain sanoissa enkä teoissa? Olisi ihana pystyä luopumaan kontrolloinnin tarpeesta, laittaa joskus aivan liikaa rahaa kolehtiin ja huutaa Jumalalle: "Lupaa että pidät musta huolta!"

Noh. Tarkoitukseni ei itse asiassa ollut puhua tuosta aiheesta lainkaan. Innostuin vain jatkamaan ja jatkamaan 'introani'. Aihe josta halusin tänään kirjoittaa on omakohtaiset rukousvastaukset lähiajoilta. Se miten noiden rukousvastauksien oli tarkoitus palvella minua introudellaan oli se, että niiden kautta rohkaistuin pohtimaan omaa elämää ja sitä, miten Jumala on toiminut siinä.

En tiedä kuinka moni lukijoistani tietää, että olen menossa alkukesästä naimisiin. (Sekin yksi suuuuuuri rukousvastaus <3) Olemme kuitenkin tulevan mieheni kanssa molemmat köyhiä opiskelijoita. Vanhempani kustantavat osan kuluistani, mutta Tuomaksen puolelta ei tule lainkaan rahallista tukea. Meillä on siis monen tuhannen euron potti odottamassa maksamista. Ja se stressaa.

Olen aina inttänyt kaikille, etten koskaan haluaisi työskennellä opintojeni ohelle. Ajattelin, ettei paukkuni riittäisi millään molempiin. Stressatessani tulevaa rahan tuhlausta päätin kuitenkin hakea töitä kevääksi. En tiedä vihaanko mitään yhtä paljon kuin työnhakurumbia! Siitä huolimatta, eräänä iltana skarppasin ja tuumasin Tuomakselle, että seuraavana aamuna ryhtyisin tuohon hullunmyllyyn. Aamu oli yksi parhaimmista, mitä minulla on koskaan ollut. Eräs ystäväni oli laittanut minulle tekstiviestin siitä, että tulisinko hänen luokseen pari kertaa viikossa töihin lasten- ja kodinhoitajaksi. JAIKS! Ei tarvinnut enää hakea töitä, kun niitä tarjottiin suoraan puhelimeeni!

Myöhemmin keväällä olen saanut myös suoraan sähköpostiini työtarjouksen parista leiristä. Mahtavuutta! Jumala kai tietää kuinka paljon stressaan ja vihaan töiden hakua, kun hän lähettää minulle työtarjouksia ilman, että teen mitään niiden eteen :P <3

Tietysti minua stressaa vielä kesätyöt, sillä ilman niitä meillä ei ole sulhaseni kanssa mitään mahdollisuutta lähteä Honeymoonille. On nihkeetä, kun porukka kysyy minne olemme menossa, ja olisi itsekin kiva katsella paikkoja ja varata lennot jonnekin, mutta todellisuus on se, ettei meillä välttämättä ole lainkaan varaa lähteä minnekään! Toivon ja rukoilen, että Jumala todella antaisi minulle kesätöitä, jotta pääsisimme edes kesän loputtua matkalle. Vaikka kyllä mä oon tosi kiitollinen jo kaikesta tästä mitä mulla on ja kuinka oon saanut ihmeellisesti edes keväälle töitä. Ehkä tää on sellanen asia, josta mun pitäis lopettaa stressaaminen, mol.fi-sivuston jatkuva plärääminen ja huutaa Jumalalle: "Auta mua luottaa Suhun ja Sun suunnitelmaas!"

_____________________
Edit: Harvoin kirjoittelen näin tiheeseen tahtiin, mutta koin tämän lisäyksen välttämättömäksi! Sain tänään (12.2.14) kesätöitä. Ei muuta :) Vieläpä kivoja kesätöitä ü Kannattti siis luovuttaa se asia täysin Jumalalle, hän antoi avun. Niin kuin otsikkokin sanoo, Jumala todella pitää huolen hulluistaan.

Jumala johdattaa

Olin saanut kutsun työhaastatteluun. Työ vaikutti mukavalta, pirtsakan 6-vuotiaan tytön avustamista. Ainoa huono puoli työssä oli se, että se ajoittuisi aina viikottaisen raamattupiirini päälle. Pohdin muutaman tunnin ajan mielessä mitä minun tulisi tehdä, kumpi valita.

Esitin vaikean tilanteeni valinnan edessä olemisesta kihlatulleni Tuomakselle. Samalla kävin sähköpostissani ja sinne oli tullut Päivän Sana, jossa luki näin: "Sillä rahan himo on kaiken pahan juuri; sitä haluten monet ovat eksyneet pois uskosta ja lävistäneet itsensä monella tuskalla. (1. Tim. 6:10)" Naureskelin Tuomakselle, että heh, onkos tämä nyt jokin Jumalan merkki tai varoitus minulle, ettei minun tulisi asettaa kukkaroni tarpeita hengellisten edelle.

Samassa yksi kaverini, jonka kanssa en ole puoleen vuoteen jutellut, laittoi minulle viestiä. Avauduin hänelle aiheesta ja mitä pidempää keskustelin hänen kanssaan, sitä vakuuttuneemmaksi tulin siitä, ettei minun ole mitään järkeä ottaa sitä työtä vastaan. Olen syksyllä painanut yli 40 opintopisteen edestä koulua, ilman minkäänlaista syyslomaa ja elänyt koko aika siinä lohdutuksessa, että minulla olisi sentään kuukauden joululoma. Jos nyt ottaisin sen työn (joka alkaisi ensi viikolla), minulla ei olisi lainkaan joululomaa ja todennäköisesti väsyisin keväällä aika tavalla. Kirjoitin siis viestin työnantajalle, jossa kiitin mielenkiinnosta, mutta myös luovuin työtarjouksesta. Heti viestin lähetettyäni minut valtasi valtava rauha ja hyvä olo. Tiesin, että olin tehnyt oikean päätöksen.

Ehkä uskot sattumaan, mutta minä en. Minulle tällaiset asioiden järjestymiset näin ihmeellisellä tavalla pistävät hiljaiseksi. Juuri kun olen päättämässä tärkeästä asiasta, minulle tulee sähköposti, jossa on raamatunkohta kyseisestä aiheesta ja samassa myös toisessa kaupungissa asustava ystäväni laittaa yllättäen viestiä, joka osoitti minut oikeaan suuntaan ja antoi varmuuden siitä, mikä on paras ratkaisu. Niin kuin jo sanoin: saatat ehkä uskoa sattumaan, mutta minä en. Minulle tämän tapaiset asiat arjen keskellä ovat suurta johdatusta.

Tuomas naurahti juuri vieressäni, että miksi kirjoitan rukousvastaus-blogiini, jos kerta kieltäydyin töistä. Eikö minun tulisi kirjoittaa tänne vain silloin, jos saisin töitä? Siinä Tuomas on väärässä. Minusta mahtavinta näissä arjen rukousvastauksissa ja Jumalan johdatuksessa on se, että vaikka saamani vastaus on negatiivinen, se antaa silti voimaa arkeen ja elämään. Sanoi Jumala pyynnölleni mitä tahansa, johdattaisi Hän minut minne tahansa, saan silti luottaa siihen, että Hän kuljettaa minua ja Hän antaa sen ilon, rauhan, ja työnkin, jos se on Hänen hyvä tahtonsa. Mitä olisikaan käynyt, jos olisin vastannut viestiin viisi minuuttia aikaisemmin? Tai jos olisin lukenut sähköpostini pari minuuttia myöhemmin? Tai jos ystäväni ei olisikaan laittanut minulle juuri noilla minuuteilla viestiä? Niin. Ymmärrät varmaan viimeistään nytten, miksi en usko sattumaan, vaan johdatukseen ja elämää suurempaan tarkoitukseen.

Ps. 30:5b

Viikko sitten perjantaina eräät kaverukset juttelivat niitä näitä chatissa. Yhtäkkiä keskustelut muuttuivat syvällisiksi: puhuttiin onnellisuudesta, siitä mistä se koostuu ja miten sen voi saavuttaa. Puhuttiin toivosta, rakkauden kaipuusta, tyytyväisyydestä, kiitollisuudesta, kehityspsykologiasta, elämäntarkoituksesta ja muusta yhtä helposta ja yksinkertaisesta.

Sitten se iski. Se, minkä olin jo kauan tiennyt, mutten ollut halunnut myöntää itselleni. Kuulin sen suoraan kaverini suusta, selkeillä sanoilla, ilman kiertoilmaisuja: "En tykkää käydä seurakunnassa, se on tosi ahdistavaa. Siellä tuntuu siltä, että kaikki tuomitsevat mut koska en usko tai yrittävät vähintäänkin taivuttaa mut uskomaan."

Purskahdin itkuun. Purin hampaita yhteen ja itkin pitkään. Yksi parhaista ystävistäni oli juuri kertonut minulle luopuneensa Jumalasta. Ystäväni, jonka kanssa olemme saaneet tuntea pienestä pitäen. Olemme yhdessä rukoilleet ja lukeneet sanaa, käyneet seurakunnassa ja jakaneet toisillemme elämämme vaikeimmat kamppailut ja syvimmät salaisuudet. Mietin, voiko ystävyytemme enää säilyä, kun meitä ei enää yhdistä se, minkä varaan perustan koko elämäni. Me elämme täysin eri arvomaailmoissa ja niin, eri maailmoissa muutenkin. Eniten minua kuitenkin itketti se, että hyvä ystäväni oli luopunut lopullisesti uskostaan. Osaksi koin sen myös omaksi syykseni, vaikka eihän tuollaisesta saisi ketään syyttää. Tiesin, ettei hänellä ollut mennyt kovin vahvasti uskossa viime vuoden aikana, mutten ollut tehnyt asialle mitään. En ollut pyytänyt häntä seurakuntaan kanssani tai muutenkaan nostanut esille oikeastaan mitään kovin hengellisiä keskustelunaiheita. Olisi ehkä pitänyt, mutta olin sen sijaan heittänyt hänen kanssaan lähinnä irstasta läppää ja mielellään vielä lasillisen tai parin äärellä.

Seuraavana päivänä oli Espoon Kotikirkon naistenilta. Jokaiselta pyydettiin yksi rukousaihe itseensä liittyen. Vastoin ohjeita pyysin kuitenkin rukousta oikeastaan vain tälle ystävälleni. Sattui sydämeen, että hän oli luopunut Jumalasta ja en halunnut siinä hetkessä mitään enempää kuin että hän löytäisi takaisin ristin juurelle.

Tänään, kun olin eteisessä pukemassa takkia päälleni, ystäväni soitti ja kysyi oliko minulla mitään suunnitelmia illaksi. Hän ehdotti, että lähtisin hänen kanssaan seurakuntaan. Olin aivan äimistynyt tästä ehdotuksesta, mutta tietysti suostuin. Koko loppupäivän olin aivan hämilläni, mutta ennen kaikkea kiitollinen tästä kaverini ehdotuksesta. Minua ihmetytti se, että henkilö, joka oli jo vuoden puhunut jotain siihen suuntaan ettei hän oikein usko ja viikko sitten sanonut sen suoraan, ja oli vielä erikseen maininnut, ettei hän tykkää käydä seurakunnassa, pyysi minua nyt kanssaan seurakuntaan. Eivätkä ilouutiset lopu tähän. Seurakunnassa hän pyysi minua liittymään kanssaan raamattupiiriin. En voinut uskoa tapahtunutta todeksi. Tälläkin hetkellä, kun kirjoitan tätä tänne, tuntuu aivan siltä, kuin tämän päivän tapahtumat olisivat vain jotain liian hyvää unta. Kai se on vain todettava, ettei ymmärrykseni yllä käsittämään Jumalan hyvyyttä, ihmeellisyyttä ja pyhyyttä. Ah, olen sanoin kuvaamattoman kiitollinen siitä, että Jumala kuuli tämänä pienen ihmisen suuren rukouksen ja johti hänen rakkaan ystävänsä jälleen elämän tielle. Itken myös nyt, mutta tällä kertaa ilosta. Kiitos Jeesus!

Terminologian helmet

Erään seurakunnan pastori, muistaakseni Mikkelistä, kertoi minulle joskus kuinka hänen olisi kannattanut ottaa Aamos-nimen merkitys selville ennen sen antamista omalle pojalleen. Lapsen synnyttyä heidän perheensä valtasi suuret sairaudet ja huolet. Ja mitäs muuta Aamos tarkoittaakaan kuin taakkaa.

Vartti sitten päntätessäni klassisen kreikan välikertaukseen, silmieni eteen hyppäsi sana malakia, joka merkitsee heikkoutta, sairautta. Se rohkaisi, sillä vaikka Aamos ja Malakia merkitsevät negatiivisia asioita, taakkaa ja heikkoutta, silti kumpikin heistä oli suuri vanhan Testamentin profeetta.

Mielestäni on huvittavaa, vaikkakin niin ihanaa, kuinka yksi kreikan sana kesken vaivalloisen ja tuskallisen kokeeseen lukemisen voi antaa niin paljon iloa, intoa ja rohkaisua. Tämä pieni ajatus muutti synkän lukusessioni iloiseksi blogin kirjoittamiseksi ja muistutukseksi, että profeetatkin olivat vain ihmisiä. Heilläkin oli taakkansa ja heikkoutensa. Minunkaan ei siis tarvitse olla mikään tehorobottikreikkaninja, jotta elämäni hymyilisi. On kiva muistaa, että olen Jumalan helmi*, vaikkei todistukseni pullistelisikaan vitosia.

*Etunimeni etymologia viittaa sanaan helmi. Hauskaa.

Tein tänään Lutherit

Nuorena minulla oli aina kova hinku vannoa vuosittainen uuden vuoden lupaus. ”En juo kahvia”, ”en syö pahoja karkkeja” ja ”en polta tupakkaa” – näistä jokaista tuli ainakin kerran rikottua. Yhtenä vuonna päätin, etten kieltäydy mistään palvelutehtävästä seurakunnassa. Minua pyydettiin pitämään puheita, leipomaan herkkuja, juontamaan, suunnittelemaan, rukoilemaan ja säestämään. Suostuin aina. Mutta kasvoin myös joka kerta. Opin sinä vuonna kantapään kautta, ettei tarvitse olla kanttoriainesta, jotta uskaltautuu säestämään iltahartaudessa. En koe, että olisin vieläkään hyvä esimerkiksi puhumaan (saati kirjoittamaan), mutta kun antautuu kaikessa Jumalalle ja pyrkii palvelemaan Hänen voimassaan ja viisaudessaan, kummasti hommat hoituvat uskomattoman hyvin!

Viime vuosina suhtautumiseni valojen vannomiseen on muuttunut. Vaikka yksi antamistani uuden vuoden lupauksista kantoikin runsaasti hedelmää, en ole enää jatkanut perinnettä. Matteuksen evankeliumissa Jeesus puhuu vannomisesta näin:

”Vielä teille on opetettu nämä isille annetut käskyt: 'Älä tee väärää valaa' ja 'Pidä, mitä olet Herralle valalla vannonut'. Mutta minä sanon teille: Älkää vannoko lainkaan. Älkää taivaan kautta, sillä se on Jumalan valtaistuin, älkää maan kautta, sillä se on hänen jalkojensa koroke, älkääkä Jerusalemin kautta, sillä se on suuren kuninkaan kaupunki. Älä myöskään vanno pääsi kautta, sillä et sinä pysty muuttamaan ainuttakaan hiustasi mustaksi etkä valkoiseksi. Kun myönnätte, sanokaa vain: 'Kyllä', kun kiellätte, sanokaa: 'Ei.' Enempi on pahasta.” (Matt. 5:33-37)

Miksi kerron teille valojen vannomisesta? Aionko perustella miksi se on väärin? Vai kerronko siitä, mitä tulin juuri tänään luvanneeksi?

Muutama päivä sitten avainnippuni katosi. Perjantaina päiväsaikaan muistan leikkineeni sillä ja sittemmin laittaneeni sen takkini taskuun, jossa säilytän sitä lähes vääjäämättä. Lauantai-aamuna olin pelaamassa sulkapalloa ja jätin takkini naulakkoon vahditta noin minuutiksi, jonka jälkeen menin tyhjentämään taskut, eikä avaimiani ollut missään! Takkini taskuista ei oltu kuitenkaan viety mitään muuta, ei edes dösäkorttia tai puhelinta. Ihmettelin, miksi joku anastaisi vain avaimeni. Toisaalta pohdin sitä mahdollisuutta, että avaimeni olisivat jääneet jonnekin muualle. Myöhemmin pohdinta muuttui etsinnäksi ja muutamaksi puheluksi. Käänsimme huoneita ylösalaisin ja kyselimme kadonneita avaimiani lähikaupasta. Kävimme kaikki mahdolliset ja mahdottomat vaihtoehdot läpi – tuloksetta.

Stressasin seuraavat pari päivää, sillä avainnipussani ei ollut vain minun asuntoni avaimia. Siinä oli muutaman muun kämpän, pyöräni, saksofonini ja ennen kaikkea parin suuren julkisen rakennuksen avaimet. Hirvitti millainen härdelli siitä syntyisikään, kun ilmoittaisin avaimet kadonneiksi, ja jokaisesta rakennuksesta vaihdettaisiin lukot – tietysti minun laskuuni. Eräs perhe jo sanoi vaihtavansa lukot, kun kuuli avaimeni varastetun. Stressi, stressi, stressi!!

Vihdoin viime yönä, kun en saanut stressiltäni unta ja vain itkin hiljaa tyynyyn, rukoilin Jumalaa ja lupasin, että panostaisin tosissani päivittäisiin raamatunlukusessioihin, jos Hän antaisi avaimieni löytyä viikon sisään. En vannonut meneväni luostariin, eikä ukkonen painostanut minua lupausta antaessani, mutta avaimieni katoamisesta aiheutunut huoli sai minut huutamaan apua. Rikoin tapojani ja vannoin valan.

Avaimeni löytyivät samana aamuna, poikaystäväni isän takin povitaskusta. Kukaan ei tiedä miten ne sinne päätyivät. Olemme heittäneet arvauksia, mutta jokainen niistä kuulostaa yhtä kummalliselta. Joka tapauksessa tulin jälleen kerran vakuuttuneeksi siitä, että Jumalamme on hyvä, ja hän vastaa rukouksiin.

Elämässäni tapahtuu ihmeellisiä asioita

Heräsin tähän aamuun oksentamaan räät kurkustani, huomaamaan kuinka kalpeat kasvoni ovat ja miten ylirasittuneet silmäni täsmäävät nenästäni vuotavan veren väriin. Oi tätä kipeänä olemisen autuutta! Olen tämän syksyn aikana sairastellut poikkeuksellisen paljon, vähintään kerran kuukaudessa. Tänään sille löytyi kuitenkin todennäköinen syy: terassillani kasvaa mitä ilmeisimmin hometta. Asia ei ole itsessään miellyttävä, mutta iloitsen siitä, että jatkuvalle sairastelulleni on vihdoin löytynyt selitys.  Onhan se masentavaa jäädä koulusta pois tenttiviikon lähestyessä, eikä vapaapäivinäkään löydy energiaa ottaa opiskelukavereita kiinni. Olen kuitenkin päättänyt olla lannistumatta. Aion pitää tämän asian rukouksissani ja toivoa, että tänä aamuna lähettämäni sähköposti taloyhtiölle saa tarvittavia toimenpiteitä aikaan. Jumalalla kun on usein tapana yllättää meidät positiivisesti.

Seuraavaksi eräs tämänpäiväinen rukousvastaus ja tarina siitä, kuinka Jumala yllätti minut.

Viime keväästä asti olen haaveillut työskenteleväni ensi kesän Joutjärven seurakunnan nuoriso- ja rippikoulutyön parissa. Heti syksyn lähestyessä kyselin eräältä ystävältäni miten sitä tulisi hakea. Asia jäi kuitenkin vähän hämäränpeittoon. Parin viikon kuluttua tästä keskustelusta halusin tehdä jotain asian eteen ja päätin lähettää seurakunnan paimenelle hakemuksen sähköpostitse. En kerennyt kuitenkaan edes aloittaa kirjoittamista, kun sähköpostiini saapui ilmoitus Lahden seurakuntien vapaista kesätyöntekijän paikoista. Se jo itsessään oli minulle suuri rukousvastaus ja stressin lievittäjä: nyt minulla oli sähköpostiosoite, johon hakemus tuli virallisesti lähettää.

Kirjoitin hakemukseni ja rukoilin mielettömästi, että voisin päästä haastatteluun. Kalenteriini merkkaamat haastattelupäivät lipuivat ohi ja toivoni rappeutui. En tiennyt enää mitä tehdä ensi kesänä. Oli vaikea luopua siitä ajatuksesta, että olisin voinut saada tuon työn. Olisin voinut työskennellä siinä seurakunnassa, jossa olen varttunut. Ja niiden ihmisten keskellä, jotka ovat jo entuudestaan sydämessäni. Olisin myös voinut työskennellä Lahdessa, siinä kaupungissa, jossa minun tulee muutenkin ravata paljon ensi kesänä, kun toimin siellä kaasona. Siskoni linkitti pettymykseeni muiden seurakuntien kesäteologihakuja, mutta joku pidätti minua hakemasta yhteenkään.

Lopulta päädyin kuitenkin siihen, että ehkä minun tulee vain hakea kesätöihin Helsingin kauppojen kassoille. Hakemuksia minun on pitänyt ryhtyä kirjoittamaan jo aika sitten, mutta sairasteluni ovat suodattaneet suurimman osan opiskelujeni ulkopuolisista töistä pois. Täten en ole saanut aikaan hakea vielä minnekään muualle.

Tänään, päivänä joka alkoi ryntäyksestä vessanpöntön ääreen oksentamaan, sain Joutjärven seurakunnan paimenelta tekstiviestin, jossa kysyttiin kiinnostustani kesätyöntekijän pestiä kohtaan. Luulin, ettei minulla ollut mitään mahdollisuuksia tähän unelmaduuniin, sillä en ollut päässyt edes haastatteluihin asti. Ilmeisesti minulla ei vain ole ollut tarvetta tulla haastatteluihin, sillä päätöksentekijät ovat tunteneet minut, eivätkä haastattelut olisi tuoneet mitään uutta, oleellista informaatiota esiin. Kutsu tehtävään oli silti todellinen yllätys. Ja se on saanut minun huuleni kestohymyyn. Tänään suuri joulunodotukseni on vaihtunut ensi kesän haikailuun!