"Kun juna menee tunneliin ja tulee pimeää, ei kukaan heitä lippuaan ikkunasta ja hyppää itsekin perään, vaan jokainen istuu aloillaan ja luottaa kuljettajaan." Alun perin löysin tämän sitaatin, kun etsin materiaalia jatkorippikoulun opetukseeni. Siellä opetusmateriaalien joukossa se edelleen köllöttää, tarkoituksena rohkaista niitä 200 tulevaa kuulijaa.
Olen viimeksi vieraillut blogissani lähes puolitoista vuotta sitten. Sain juuri luettua kaikki tekstini läpi. Eniten minuun iski se, kuinka olin viime kirjoituksessani toivonut, että joutuisin enemmän luottamaan ja turvautumaan Jumalaan. Tuokin rukous on tainnut mennä perille. Viimeiset puoli vuotta ovat olleet monella tapaa elämäni vaikeimmat. Samalla kun ne ovat olleet ihanimmat, ne ovat olleet myös raastavimmat. Olen kohdannut murskaavan paljon sairastumisia, epäonnistumisia, umpikujia, elämän heittelevyyttä, iho-ongelmia, unettomuutta, masennusta, uupumusta jnejnejne. En olisi millään jaksanut näiden yli ilman älyttömän suurta armoa ja rakkautta Jumalalta, aviomieheltäni ja ystäväporukaltani. Koko kesä ollaan mieheni kanssa kamppailtu taloudellisesti. Jatkuvasti tilimme saldo laskee, eikä tietoa seuraavan palkan saannista ole. Miksi meninkään pyytämään tätä? Miksi ihmeessä viime bloggauksessani kerjäsin Jumalalta tällaista taloudellista ahdinkoa?
Epätoivoni ei kestänyt kauaa. Mieleeni palasi tämä edellä mainitsemani sitaatti. Jos se ei tule tulevassa puheessani rohkaisemaan yhtäkään näistä kahdestasadasta kuulijasta, se sentään rohkaisi nyt minua. Minun tulee luottaa Kuljettajaan näinä pimeinä ja epävarmoina aikoina. Kun ikkunasta ei näy mitään ulos, pitää vain toivoa ettei tämän kertainen tunneli ole kovin pitkä ja että kyllä Herra tietää minne hän minua kuljettaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti