Jumala johdattaa

Olin saanut kutsun työhaastatteluun. Työ vaikutti mukavalta, pirtsakan 6-vuotiaan tytön avustamista. Ainoa huono puoli työssä oli se, että se ajoittuisi aina viikottaisen raamattupiirini päälle. Pohdin muutaman tunnin ajan mielessä mitä minun tulisi tehdä, kumpi valita.

Esitin vaikean tilanteeni valinnan edessä olemisesta kihlatulleni Tuomakselle. Samalla kävin sähköpostissani ja sinne oli tullut Päivän Sana, jossa luki näin: "Sillä rahan himo on kaiken pahan juuri; sitä haluten monet ovat eksyneet pois uskosta ja lävistäneet itsensä monella tuskalla. (1. Tim. 6:10)" Naureskelin Tuomakselle, että heh, onkos tämä nyt jokin Jumalan merkki tai varoitus minulle, ettei minun tulisi asettaa kukkaroni tarpeita hengellisten edelle.

Samassa yksi kaverini, jonka kanssa en ole puoleen vuoteen jutellut, laittoi minulle viestiä. Avauduin hänelle aiheesta ja mitä pidempää keskustelin hänen kanssaan, sitä vakuuttuneemmaksi tulin siitä, ettei minun ole mitään järkeä ottaa sitä työtä vastaan. Olen syksyllä painanut yli 40 opintopisteen edestä koulua, ilman minkäänlaista syyslomaa ja elänyt koko aika siinä lohdutuksessa, että minulla olisi sentään kuukauden joululoma. Jos nyt ottaisin sen työn (joka alkaisi ensi viikolla), minulla ei olisi lainkaan joululomaa ja todennäköisesti väsyisin keväällä aika tavalla. Kirjoitin siis viestin työnantajalle, jossa kiitin mielenkiinnosta, mutta myös luovuin työtarjouksesta. Heti viestin lähetettyäni minut valtasi valtava rauha ja hyvä olo. Tiesin, että olin tehnyt oikean päätöksen.

Ehkä uskot sattumaan, mutta minä en. Minulle tällaiset asioiden järjestymiset näin ihmeellisellä tavalla pistävät hiljaiseksi. Juuri kun olen päättämässä tärkeästä asiasta, minulle tulee sähköposti, jossa on raamatunkohta kyseisestä aiheesta ja samassa myös toisessa kaupungissa asustava ystäväni laittaa yllättäen viestiä, joka osoitti minut oikeaan suuntaan ja antoi varmuuden siitä, mikä on paras ratkaisu. Niin kuin jo sanoin: saatat ehkä uskoa sattumaan, mutta minä en. Minulle tämän tapaiset asiat arjen keskellä ovat suurta johdatusta.

Tuomas naurahti juuri vieressäni, että miksi kirjoitan rukousvastaus-blogiini, jos kerta kieltäydyin töistä. Eikö minun tulisi kirjoittaa tänne vain silloin, jos saisin töitä? Siinä Tuomas on väärässä. Minusta mahtavinta näissä arjen rukousvastauksissa ja Jumalan johdatuksessa on se, että vaikka saamani vastaus on negatiivinen, se antaa silti voimaa arkeen ja elämään. Sanoi Jumala pyynnölleni mitä tahansa, johdattaisi Hän minut minne tahansa, saan silti luottaa siihen, että Hän kuljettaa minua ja Hän antaa sen ilon, rauhan, ja työnkin, jos se on Hänen hyvä tahtonsa. Mitä olisikaan käynyt, jos olisin vastannut viestiin viisi minuuttia aikaisemmin? Tai jos olisin lukenut sähköpostini pari minuuttia myöhemmin? Tai jos ystäväni ei olisikaan laittanut minulle juuri noilla minuuteilla viestiä? Niin. Ymmärrät varmaan viimeistään nytten, miksi en usko sattumaan, vaan johdatukseen ja elämää suurempaan tarkoitukseen.

Ps. 30:5b

Viikko sitten perjantaina eräät kaverukset juttelivat niitä näitä chatissa. Yhtäkkiä keskustelut muuttuivat syvällisiksi: puhuttiin onnellisuudesta, siitä mistä se koostuu ja miten sen voi saavuttaa. Puhuttiin toivosta, rakkauden kaipuusta, tyytyväisyydestä, kiitollisuudesta, kehityspsykologiasta, elämäntarkoituksesta ja muusta yhtä helposta ja yksinkertaisesta.

Sitten se iski. Se, minkä olin jo kauan tiennyt, mutten ollut halunnut myöntää itselleni. Kuulin sen suoraan kaverini suusta, selkeillä sanoilla, ilman kiertoilmaisuja: "En tykkää käydä seurakunnassa, se on tosi ahdistavaa. Siellä tuntuu siltä, että kaikki tuomitsevat mut koska en usko tai yrittävät vähintäänkin taivuttaa mut uskomaan."

Purskahdin itkuun. Purin hampaita yhteen ja itkin pitkään. Yksi parhaista ystävistäni oli juuri kertonut minulle luopuneensa Jumalasta. Ystäväni, jonka kanssa olemme saaneet tuntea pienestä pitäen. Olemme yhdessä rukoilleet ja lukeneet sanaa, käyneet seurakunnassa ja jakaneet toisillemme elämämme vaikeimmat kamppailut ja syvimmät salaisuudet. Mietin, voiko ystävyytemme enää säilyä, kun meitä ei enää yhdistä se, minkä varaan perustan koko elämäni. Me elämme täysin eri arvomaailmoissa ja niin, eri maailmoissa muutenkin. Eniten minua kuitenkin itketti se, että hyvä ystäväni oli luopunut lopullisesti uskostaan. Osaksi koin sen myös omaksi syykseni, vaikka eihän tuollaisesta saisi ketään syyttää. Tiesin, ettei hänellä ollut mennyt kovin vahvasti uskossa viime vuoden aikana, mutten ollut tehnyt asialle mitään. En ollut pyytänyt häntä seurakuntaan kanssani tai muutenkaan nostanut esille oikeastaan mitään kovin hengellisiä keskustelunaiheita. Olisi ehkä pitänyt, mutta olin sen sijaan heittänyt hänen kanssaan lähinnä irstasta läppää ja mielellään vielä lasillisen tai parin äärellä.

Seuraavana päivänä oli Espoon Kotikirkon naistenilta. Jokaiselta pyydettiin yksi rukousaihe itseensä liittyen. Vastoin ohjeita pyysin kuitenkin rukousta oikeastaan vain tälle ystävälleni. Sattui sydämeen, että hän oli luopunut Jumalasta ja en halunnut siinä hetkessä mitään enempää kuin että hän löytäisi takaisin ristin juurelle.

Tänään, kun olin eteisessä pukemassa takkia päälleni, ystäväni soitti ja kysyi oliko minulla mitään suunnitelmia illaksi. Hän ehdotti, että lähtisin hänen kanssaan seurakuntaan. Olin aivan äimistynyt tästä ehdotuksesta, mutta tietysti suostuin. Koko loppupäivän olin aivan hämilläni, mutta ennen kaikkea kiitollinen tästä kaverini ehdotuksesta. Minua ihmetytti se, että henkilö, joka oli jo vuoden puhunut jotain siihen suuntaan ettei hän oikein usko ja viikko sitten sanonut sen suoraan, ja oli vielä erikseen maininnut, ettei hän tykkää käydä seurakunnassa, pyysi minua nyt kanssaan seurakuntaan. Eivätkä ilouutiset lopu tähän. Seurakunnassa hän pyysi minua liittymään kanssaan raamattupiiriin. En voinut uskoa tapahtunutta todeksi. Tälläkin hetkellä, kun kirjoitan tätä tänne, tuntuu aivan siltä, kuin tämän päivän tapahtumat olisivat vain jotain liian hyvää unta. Kai se on vain todettava, ettei ymmärrykseni yllä käsittämään Jumalan hyvyyttä, ihmeellisyyttä ja pyhyyttä. Ah, olen sanoin kuvaamattoman kiitollinen siitä, että Jumala kuuli tämänä pienen ihmisen suuren rukouksen ja johti hänen rakkaan ystävänsä jälleen elämän tielle. Itken myös nyt, mutta tällä kertaa ilosta. Kiitos Jeesus!

Terminologian helmet

Erään seurakunnan pastori, muistaakseni Mikkelistä, kertoi minulle joskus kuinka hänen olisi kannattanut ottaa Aamos-nimen merkitys selville ennen sen antamista omalle pojalleen. Lapsen synnyttyä heidän perheensä valtasi suuret sairaudet ja huolet. Ja mitäs muuta Aamos tarkoittaakaan kuin taakkaa.

Vartti sitten päntätessäni klassisen kreikan välikertaukseen, silmieni eteen hyppäsi sana malakia, joka merkitsee heikkoutta, sairautta. Se rohkaisi, sillä vaikka Aamos ja Malakia merkitsevät negatiivisia asioita, taakkaa ja heikkoutta, silti kumpikin heistä oli suuri vanhan Testamentin profeetta.

Mielestäni on huvittavaa, vaikkakin niin ihanaa, kuinka yksi kreikan sana kesken vaivalloisen ja tuskallisen kokeeseen lukemisen voi antaa niin paljon iloa, intoa ja rohkaisua. Tämä pieni ajatus muutti synkän lukusessioni iloiseksi blogin kirjoittamiseksi ja muistutukseksi, että profeetatkin olivat vain ihmisiä. Heilläkin oli taakkansa ja heikkoutensa. Minunkaan ei siis tarvitse olla mikään tehorobottikreikkaninja, jotta elämäni hymyilisi. On kiva muistaa, että olen Jumalan helmi*, vaikkei todistukseni pullistelisikaan vitosia.

*Etunimeni etymologia viittaa sanaan helmi. Hauskaa.

Tein tänään Lutherit

Nuorena minulla oli aina kova hinku vannoa vuosittainen uuden vuoden lupaus. ”En juo kahvia”, ”en syö pahoja karkkeja” ja ”en polta tupakkaa” – näistä jokaista tuli ainakin kerran rikottua. Yhtenä vuonna päätin, etten kieltäydy mistään palvelutehtävästä seurakunnassa. Minua pyydettiin pitämään puheita, leipomaan herkkuja, juontamaan, suunnittelemaan, rukoilemaan ja säestämään. Suostuin aina. Mutta kasvoin myös joka kerta. Opin sinä vuonna kantapään kautta, ettei tarvitse olla kanttoriainesta, jotta uskaltautuu säestämään iltahartaudessa. En koe, että olisin vieläkään hyvä esimerkiksi puhumaan (saati kirjoittamaan), mutta kun antautuu kaikessa Jumalalle ja pyrkii palvelemaan Hänen voimassaan ja viisaudessaan, kummasti hommat hoituvat uskomattoman hyvin!

Viime vuosina suhtautumiseni valojen vannomiseen on muuttunut. Vaikka yksi antamistani uuden vuoden lupauksista kantoikin runsaasti hedelmää, en ole enää jatkanut perinnettä. Matteuksen evankeliumissa Jeesus puhuu vannomisesta näin:

”Vielä teille on opetettu nämä isille annetut käskyt: 'Älä tee väärää valaa' ja 'Pidä, mitä olet Herralle valalla vannonut'. Mutta minä sanon teille: Älkää vannoko lainkaan. Älkää taivaan kautta, sillä se on Jumalan valtaistuin, älkää maan kautta, sillä se on hänen jalkojensa koroke, älkääkä Jerusalemin kautta, sillä se on suuren kuninkaan kaupunki. Älä myöskään vanno pääsi kautta, sillä et sinä pysty muuttamaan ainuttakaan hiustasi mustaksi etkä valkoiseksi. Kun myönnätte, sanokaa vain: 'Kyllä', kun kiellätte, sanokaa: 'Ei.' Enempi on pahasta.” (Matt. 5:33-37)

Miksi kerron teille valojen vannomisesta? Aionko perustella miksi se on väärin? Vai kerronko siitä, mitä tulin juuri tänään luvanneeksi?

Muutama päivä sitten avainnippuni katosi. Perjantaina päiväsaikaan muistan leikkineeni sillä ja sittemmin laittaneeni sen takkini taskuun, jossa säilytän sitä lähes vääjäämättä. Lauantai-aamuna olin pelaamassa sulkapalloa ja jätin takkini naulakkoon vahditta noin minuutiksi, jonka jälkeen menin tyhjentämään taskut, eikä avaimiani ollut missään! Takkini taskuista ei oltu kuitenkaan viety mitään muuta, ei edes dösäkorttia tai puhelinta. Ihmettelin, miksi joku anastaisi vain avaimeni. Toisaalta pohdin sitä mahdollisuutta, että avaimeni olisivat jääneet jonnekin muualle. Myöhemmin pohdinta muuttui etsinnäksi ja muutamaksi puheluksi. Käänsimme huoneita ylösalaisin ja kyselimme kadonneita avaimiani lähikaupasta. Kävimme kaikki mahdolliset ja mahdottomat vaihtoehdot läpi – tuloksetta.

Stressasin seuraavat pari päivää, sillä avainnipussani ei ollut vain minun asuntoni avaimia. Siinä oli muutaman muun kämpän, pyöräni, saksofonini ja ennen kaikkea parin suuren julkisen rakennuksen avaimet. Hirvitti millainen härdelli siitä syntyisikään, kun ilmoittaisin avaimet kadonneiksi, ja jokaisesta rakennuksesta vaihdettaisiin lukot – tietysti minun laskuuni. Eräs perhe jo sanoi vaihtavansa lukot, kun kuuli avaimeni varastetun. Stressi, stressi, stressi!!

Vihdoin viime yönä, kun en saanut stressiltäni unta ja vain itkin hiljaa tyynyyn, rukoilin Jumalaa ja lupasin, että panostaisin tosissani päivittäisiin raamatunlukusessioihin, jos Hän antaisi avaimieni löytyä viikon sisään. En vannonut meneväni luostariin, eikä ukkonen painostanut minua lupausta antaessani, mutta avaimieni katoamisesta aiheutunut huoli sai minut huutamaan apua. Rikoin tapojani ja vannoin valan.

Avaimeni löytyivät samana aamuna, poikaystäväni isän takin povitaskusta. Kukaan ei tiedä miten ne sinne päätyivät. Olemme heittäneet arvauksia, mutta jokainen niistä kuulostaa yhtä kummalliselta. Joka tapauksessa tulin jälleen kerran vakuuttuneeksi siitä, että Jumalamme on hyvä, ja hän vastaa rukouksiin.