Tein tänään Lutherit

Nuorena minulla oli aina kova hinku vannoa vuosittainen uuden vuoden lupaus. ”En juo kahvia”, ”en syö pahoja karkkeja” ja ”en polta tupakkaa” – näistä jokaista tuli ainakin kerran rikottua. Yhtenä vuonna päätin, etten kieltäydy mistään palvelutehtävästä seurakunnassa. Minua pyydettiin pitämään puheita, leipomaan herkkuja, juontamaan, suunnittelemaan, rukoilemaan ja säestämään. Suostuin aina. Mutta kasvoin myös joka kerta. Opin sinä vuonna kantapään kautta, ettei tarvitse olla kanttoriainesta, jotta uskaltautuu säestämään iltahartaudessa. En koe, että olisin vieläkään hyvä esimerkiksi puhumaan (saati kirjoittamaan), mutta kun antautuu kaikessa Jumalalle ja pyrkii palvelemaan Hänen voimassaan ja viisaudessaan, kummasti hommat hoituvat uskomattoman hyvin!

Viime vuosina suhtautumiseni valojen vannomiseen on muuttunut. Vaikka yksi antamistani uuden vuoden lupauksista kantoikin runsaasti hedelmää, en ole enää jatkanut perinnettä. Matteuksen evankeliumissa Jeesus puhuu vannomisesta näin:

”Vielä teille on opetettu nämä isille annetut käskyt: 'Älä tee väärää valaa' ja 'Pidä, mitä olet Herralle valalla vannonut'. Mutta minä sanon teille: Älkää vannoko lainkaan. Älkää taivaan kautta, sillä se on Jumalan valtaistuin, älkää maan kautta, sillä se on hänen jalkojensa koroke, älkääkä Jerusalemin kautta, sillä se on suuren kuninkaan kaupunki. Älä myöskään vanno pääsi kautta, sillä et sinä pysty muuttamaan ainuttakaan hiustasi mustaksi etkä valkoiseksi. Kun myönnätte, sanokaa vain: 'Kyllä', kun kiellätte, sanokaa: 'Ei.' Enempi on pahasta.” (Matt. 5:33-37)

Miksi kerron teille valojen vannomisesta? Aionko perustella miksi se on väärin? Vai kerronko siitä, mitä tulin juuri tänään luvanneeksi?

Muutama päivä sitten avainnippuni katosi. Perjantaina päiväsaikaan muistan leikkineeni sillä ja sittemmin laittaneeni sen takkini taskuun, jossa säilytän sitä lähes vääjäämättä. Lauantai-aamuna olin pelaamassa sulkapalloa ja jätin takkini naulakkoon vahditta noin minuutiksi, jonka jälkeen menin tyhjentämään taskut, eikä avaimiani ollut missään! Takkini taskuista ei oltu kuitenkaan viety mitään muuta, ei edes dösäkorttia tai puhelinta. Ihmettelin, miksi joku anastaisi vain avaimeni. Toisaalta pohdin sitä mahdollisuutta, että avaimeni olisivat jääneet jonnekin muualle. Myöhemmin pohdinta muuttui etsinnäksi ja muutamaksi puheluksi. Käänsimme huoneita ylösalaisin ja kyselimme kadonneita avaimiani lähikaupasta. Kävimme kaikki mahdolliset ja mahdottomat vaihtoehdot läpi – tuloksetta.

Stressasin seuraavat pari päivää, sillä avainnipussani ei ollut vain minun asuntoni avaimia. Siinä oli muutaman muun kämpän, pyöräni, saksofonini ja ennen kaikkea parin suuren julkisen rakennuksen avaimet. Hirvitti millainen härdelli siitä syntyisikään, kun ilmoittaisin avaimet kadonneiksi, ja jokaisesta rakennuksesta vaihdettaisiin lukot – tietysti minun laskuuni. Eräs perhe jo sanoi vaihtavansa lukot, kun kuuli avaimeni varastetun. Stressi, stressi, stressi!!

Vihdoin viime yönä, kun en saanut stressiltäni unta ja vain itkin hiljaa tyynyyn, rukoilin Jumalaa ja lupasin, että panostaisin tosissani päivittäisiin raamatunlukusessioihin, jos Hän antaisi avaimieni löytyä viikon sisään. En vannonut meneväni luostariin, eikä ukkonen painostanut minua lupausta antaessani, mutta avaimieni katoamisesta aiheutunut huoli sai minut huutamaan apua. Rikoin tapojani ja vannoin valan.

Avaimeni löytyivät samana aamuna, poikaystäväni isän takin povitaskusta. Kukaan ei tiedä miten ne sinne päätyivät. Olemme heittäneet arvauksia, mutta jokainen niistä kuulostaa yhtä kummalliselta. Joka tapauksessa tulin jälleen kerran vakuuttuneeksi siitä, että Jumalamme on hyvä, ja hän vastaa rukouksiin.