lauantai 12. lokakuuta 2013

Ps. 30:5b

Viikko sitten perjantaina eräät kaverukset juttelivat niitä näitä chatissa. Yhtäkkiä keskustelut muuttuivat syvällisiksi: puhuttiin onnellisuudesta, siitä mistä se koostuu ja miten sen voi saavuttaa. Puhuttiin toivosta, rakkauden kaipuusta, tyytyväisyydestä, kiitollisuudesta, kehityspsykologiasta, elämäntarkoituksesta ja muusta yhtä helposta ja yksinkertaisesta.

Sitten se iski. Se, minkä olin jo kauan tiennyt, mutten ollut halunnut myöntää itselleni. Kuulin sen suoraan kaverini suusta, selkeillä sanoilla, ilman kiertoilmaisuja: "En tykkää käydä seurakunnassa, se on tosi ahdistavaa. Siellä tuntuu siltä, että kaikki tuomitsevat mut koska en usko tai yrittävät vähintäänkin taivuttaa mut uskomaan."

Purskahdin itkuun. Purin hampaita yhteen ja itkin pitkään. Yksi parhaista ystävistäni oli juuri kertonut minulle luopuneensa Jumalasta. Ystäväni, jonka kanssa olemme saaneet tuntea pienestä pitäen. Olemme yhdessä rukoilleet ja lukeneet sanaa, käyneet seurakunnassa ja jakaneet toisillemme elämämme vaikeimmat kamppailut ja syvimmät salaisuudet. Mietin, voiko ystävyytemme enää säilyä, kun meitä ei enää yhdistä se, minkä varaan perustan koko elämäni. Me elämme täysin eri arvomaailmoissa ja niin, eri maailmoissa muutenkin. Eniten minua kuitenkin itketti se, että hyvä ystäväni oli luopunut lopullisesti uskostaan. Osaksi koin sen myös omaksi syykseni, vaikka eihän tuollaisesta saisi ketään syyttää. Tiesin, ettei hänellä ollut mennyt kovin vahvasti uskossa viime vuoden aikana, mutten ollut tehnyt asialle mitään. En ollut pyytänyt häntä seurakuntaan kanssani tai muutenkaan nostanut esille oikeastaan mitään kovin hengellisiä keskustelunaiheita. Olisi ehkä pitänyt, mutta olin sen sijaan heittänyt hänen kanssaan lähinnä irstasta läppää ja mielellään vielä lasillisen tai parin äärellä.

Seuraavana päivänä oli Espoon Kotikirkon naistenilta. Jokaiselta pyydettiin yksi rukousaihe itseensä liittyen. Vastoin ohjeita pyysin kuitenkin rukousta oikeastaan vain tälle ystävälleni. Sattui sydämeen, että hän oli luopunut Jumalasta ja en halunnut siinä hetkessä mitään enempää kuin että hän löytäisi takaisin ristin juurelle.

Tänään, kun olin eteisessä pukemassa takkia päälleni, ystäväni soitti ja kysyi oliko minulla mitään suunnitelmia illaksi. Hän ehdotti, että lähtisin hänen kanssaan seurakuntaan. Olin aivan äimistynyt tästä ehdotuksesta, mutta tietysti suostuin. Koko loppupäivän olin aivan hämilläni, mutta ennen kaikkea kiitollinen tästä kaverini ehdotuksesta. Minua ihmetytti se, että henkilö, joka oli jo vuoden puhunut jotain siihen suuntaan ettei hän oikein usko ja viikko sitten sanonut sen suoraan, ja oli vielä erikseen maininnut, ettei hän tykkää käydä seurakunnassa, pyysi minua nyt kanssaan seurakuntaan. Eivätkä ilouutiset lopu tähän. Seurakunnassa hän pyysi minua liittymään kanssaan raamattupiiriin. En voinut uskoa tapahtunutta todeksi. Tälläkin hetkellä, kun kirjoitan tätä tänne, tuntuu aivan siltä, kuin tämän päivän tapahtumat olisivat vain jotain liian hyvää unta. Kai se on vain todettava, ettei ymmärrykseni yllä käsittämään Jumalan hyvyyttä, ihmeellisyyttä ja pyhyyttä. Ah, olen sanoin kuvaamattoman kiitollinen siitä, että Jumala kuuli tämänä pienen ihmisen suuren rukouksen ja johti hänen rakkaan ystävänsä jälleen elämän tielle. Itken myös nyt, mutta tällä kertaa ilosta. Kiitos Jeesus!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti